”Elämässä tarvitaan ainoastaan faktoja. Istuttakaa näiden lasten mieliin vain faktoja ja kitkekää sieltä kaikki muu pois. -- Mikään muu ei tule olemaan heille hyödyksi. -- Tämän periaatteen mukaisesti minä kasvatan omat lapseni ja saman periaatteen mukaisesti minä kasvatan nämä oppilaani! Tukeutukaa siis pelkästään faktoihin, hyvä herra!’
Miksi ihmeessä aloitan blogikirjoitukseni Dickensillä? Eihän Dickensin oheinen teksti liity kotoutumiseen millään tavoin. Ehkäpä kuitenkin liittyy. Törmäsin näihin Dickensin romaanin alkusanoihin aivan muussa yhteydessä. Dickensin teos Hard Times (1854) tarkastelee parodisen huumorin keinoin kriittisesti viktoriaanisen Britannian yhteiskunnallista todellisuutta; sen arvoja ja vallitsevia taloudellis-poliittisia suuntauksia.
Romaani käynnistyy tilannekuvalla, jossa kokenut opettaja avaa ylpeänä ja itsevarmana opetusfilosofiaansa uudelle opettajalle. Nämä paatokselliset 170 vuotta sitten lausutut sanat puhuttelevat minua vielä tänäänkin. Ne saivat minut pysähtymään ja pohtimaan omaa työtäni maahanmuuttaneen ohjauksen kehittämistehtävissä Pakolaistaustaisten ohjaus -hankkeen päättymisen lähestyessä.
Mitä tukea tarjoamme kotoutumisen polulle?
Minkälaista tukea me tarjoamme kotoutumisen polulle? Paljastuuko omassa ajattelussamme vastaava ajattelumalli? Kun kotoutujalla on käytössään oikeaa tietoa, niin olemme hoitaneet leiviskämme hyvin – loppu on kotoutujan omissa käsissä?
Mutta mitä tieto ja tietäminen oikeastaan ovat? Mistä puhutaan, kun puhutaan faktatiedosta? Ykköset ovat ykkösiä ja nollat nollia, mutta kuvantuuko riittävästi pelkän tiedon kautta suomalaisen yhteiskunnan todellisuus ja olemiseen tapa, jota kohti uudessa kotimaassaan kotoutuva orientoituu?
Dickensin ajatuskulkua edelleen seuraten: Kenen valitsemilla faktoilla kotoutumisen tulisi onnistua? Kenen faktat ovat ohjauspalvelujen suunnittelun taustalta? Ja erityisesti; mitä me ajattelemme noiden faktojen perusteella tapahtuvan? Luotammeko siihen, että ”oikea tieto” on kaikkein olennaisinta hyvän kotoutumisprosessin takana ja näin silta uuteen yhteiskuntaan ja sen tapoihin rakentuu riittävästi ja osuvasti? Laskemmeko sen oletuksen varaan, että tieto muuntuu 1:1 tietämiseksi juuri siinä muodossa oikein ymmärrettynä, jossa se on tarjottu?
Käsi sydämelle. Moniko meistä on tehnyt uravalintojaan rationaalisen päättelyketjun lopputulemana? Kaverit ja vanhemmat vaikuttivat ratkaisevasti meidän useimpien kohdalla, kun valitsimme suuntaa toiselle asteelle. Jos oma koulutuspolkumme jatkui tästä, niin osaavista opinto-ohjaajistakin huolimatta kuva työelämästä ja korkeakouluopinnoista jäi kovin rajoittuneeksi ja sumeaksi – kuinka se voisi mitään muuta ollakaan. Entisenä yliopiston uraohjaajana tämä tilanne tuli minulle kovin tutuksi.
Haluamme nähdä itsemme rationaalisina olentoina, mutta tunteet ja tulkintamme olosuhteista vaikuttavat päätöstemme ja päättämättömyyksiemme taustalla ehkä kuitenkin voimakkaimmin. Jos piirtäisimme elämän viivaa omasta elämästämme ja sijoittaisimme tälle janalle käännekohdat, jolloin hakeuduimme koulutukseen tai etsimme töitä, suuntasimme uraamme uudelleen – vapaaehtoisesti tai pakotetusti – niin tuskinpa nämä päätöksemme ovat olleet pelkästään järkiperäisiä.
Elämänkokemus ja tunteet ohjaavat valintoja
Elämänkokemus tarkentaa kykyämme tehdä valintoja, mutta tulkintamme todellisuudesta on kuitenkin juuri sitä – tulkintaa ja tosiuskomuksia, vaikka teemmekin näitä tulkintoja yhteiskunnassa, johon olemme kasvaneet. Kuinka haastavassa tilanteessa ovatkaan kotoutujat, joiden kohdalla tuttu ymmärtämisen ja tulkinnan kehikko on menettänyt tarkkuutensa, osin tai kokonaan. Kotoutumisessa on paljolti kyse myös tulkinnan kehikon uudelleen kalibroinnista, joka onnistuu parhaimmin dialogisessa suhteessa toisen tai toisten kanssa.
Klassisena haasteena niin kotoutujalle itselleen kuin hänen kotoutumistaan tukeville ammattilaisille voidaan pitää tiedon ja tietämisen sosiaalista rakentumista. “Kuinka kysyä sitä, mitä ei tiedä olevansa vailla tai löytää sanoja jollekin itseään vaivaavalle tunteelle, jota ei vielä osaa sanoittaa?” ja toisaalta “Kuinka päästä asiantuntijana perille siitä, mitä toinen ei tiedä, jos hän ei sitä itse ilmaise?” (Sam & Berry 2010; Berger, P. & Luckman, T. 1994.)
Ihminen on holistinen olento, jonka päätöksentekoprosessia tunteet ohjaavat suuressa määrin. Tunteet ovat myös oppimisessa keskeisessä roolissa. Tukevatko olemassa olevat kotoutumisen tueksi tarkoitetut järjestelmät kotoutumisen ja siihen liittyvän identiteettityön tunneulottuvuuden käsittelyä, joka on kaiken kotoutumisen pohjavireenä? (Sam & Berry 2010).
Ehkäpä juuri näiden seikkojen vuoksi osallistujat kokivat Pakolaistaustaisten ohjaus -hankkeessa toteutetut omakieliset tilaisuudet niin merkityksellisinä. Tietoa ja tietämistä rakennettiin yhdessä toisten vertaisten kanssa omakielisen oppaan, kulttuuritulkin, tuella. Juuri tämän kaltaisissa ohjaustilanteissa voidaan rakentaa sosiaalisesti merkityksellistä tietoa Wengerin (2003) näkemyksen mukaisesti. Wengerin mukaan tieto on pätevyyttä suhteessa arvotettuihin pyrkimyksiin ja yrityksiin.
Tietäminen taas on osallistumista noihin pyrkimyksiin ja yrityksiin. Osallistumista yhteiskuntaan. Oppimisen tulisi tuottaa kykyä kokea maailma ja siihen osallistuminen mielekkäänä. Näin tarkastellen pelkkä tiedon jakaminen tavoittaa tarkoituksensa vain jossain määrin. Sinällään oikea tieto saattaa jäädä ankkuroitumatta ja menee ”ohi”. Tiedon yhteistä rakentamista ja sen ankkuroitumista asiakkaan tietämiseksi tavoitellaan myös kohtaavan asiakastyön lähestymistavan mukaisessa työotteessa.
Uusi 1.4. aloittanut Osallisena-hanke (Osallisena kotoutumista tukevien palvelujen tuottamisessa) pyrkiikin luomaan malleja, joissa kotoutujat itse voivat osallistua heille suunnattujen ohjaus- ja neuvontapalvelujen suunnitteluun.
Juha Lahti , kulttuurienvälisen ohjausvuorovaikutuksen kouluttaja ja työnohjaaja, projektiasiantuntijana Kaakkois-Suomen ELY-keskuksen hallinnoimassa Pakolaistastaisten ohjaus-hankkeessa 31.3.2021 asti.
Lähteet:
